Onko avaimet hyvässä tallessa?

Syksyn tuntua, sadepisaroita ja tuulen virettä kasvoilla. Raikkautta ilmassa. Kesän jälkeen takki päällä ja huppu päässä kohti sateista polkua.  Hymyilen, kun muistan, että monet haaveilemani asiat tulevat näkyviksi, osaksi oman näköistä elämääni. Intuitio, et kaikkihan jo on tässä. Metsässä, luonnon keskellä sen aistii herkemmin, totean. Mä vaan annan sen tilan olla näkyvissä, enkä blokkaa itse itseäni. Ja uskon, että kaikki on mahdollista.

Mielen hallitsemat uskomukset yrittävät pienentää minua. Ego isottelee. Mitä sä itsestäsi oikein kuvittelet? Et osaa tarpeeksi hyvin! Anna muiden osaavampien tehdä näitä juttuja ja keskity sä vain perusasioihin! Et sä kuitenkaan pääse tavoitteesiin? Haaveet vain kaatuvat!

 Mikäköhän siinäkin on, että lempeyden ja onnistumisten salliminen itselle on usein niin vaikeaa? Aivanko se olisi jotenki väärin suoda itselle onnistumisia. Haluaahan sitä ystävälle hyvää ja häntä kannustaa. Ja silti pitäisi muistaa, että minähän olen itseni paras ystävä. Ei kukaan muu. Ystävä, jota haluan kannustaa ja hänen kanssaan iloita. Omien uskomusten äärelle pysähtyminen aina uudelleen ja uudelleen on jotain sulattanut ja ulottanut lempeyden uskomuksiinkin.

Lupaan itselleni, että säilytän avaimia oman näköiseen elämään lähellä, ihan käden ulottuvilla. En enää laita niitä avaimia hyvään talteen – silloinhan ne on kaukana ja helposti unohtuu. Niin usein olen löytänyt itseni miettimästä, missäköhän se hyvä tallelokero on, minne olen tavaran laittanut. Silloin se tuntui niin selkeältä ja varmalta säilytyspaikalta – täältähän mä sen sitten löydän, ettei mee hukkaan. Ja hyvin usein en tallennettuja paikkoja kodistani löydäkään.

Otan rohkeasti avaimen käteen ja avaan ovet itselleni valmiiksi. Ei mun tarvitse tietää tai pelätä, mihin se minut johdattaa. Luottaa siihen, että siellä on minulle jotain tärkeää ja hyvää. Sellaista, mitä saan kohdata. Sellaista, joka kuuluu elämänpolulleni.