Istahdan ja hengitän. Hiljaisuutta. Puuro porisee ja alakerrasta kuuluu kolahdus ja yskäisy. Mieleeni nousee eilisen muistoja äitiyden hetkestä.
Ihana vaaleahiuksinen tyttöni. Hän, joka liikkuu liitämällä pitkillä jaloillaan ja kärrynpyöriä tehden. Hän, joka kehollisesti ilmentää itseään ja hymyilee ihanasti. Jonka silmät usein tuikkivat ja kasvoille tulee pisamia kesäisin. Hän, joka rakastaa kosketusta, silittelyä ja pusuja. Hän, jonka mieli myllertää ja kasvu lapsesta nuoreksi on meneillään.
Napanuoraa äidin ja tytön välillä singutetaan äärimmilleen ja jatkuvasti testataan kestääkö rakkaus, pysyykö turva, hyväksytäänkö minut ja missä ne rajat ovat. Kuinka usein koen epäonnistuneeni, toimivani typerästi ja miettiväni, mikä nyt olisi viisautta. Kuinka ihminen onkaan ihmeellinen. Nyt lastani ei saa koskettaa ja mieluiten myös mahdollisimman vähän puhetta.
Silitän itseäni. Lempeyttä ja armollisuutta. Ja niin usein pysähdyn siihen,
- että muistaisin kertoa rakastavani
- että näyttäisin rakkauteni
- että välittäisin turvan ja olisin läsnä
- että sanottaisin ja kuuntelisin
- että välittyisi kokemus, että äiti on aina sinun puolellasi ja haluaa tukea
- että kokisit olevasi hyväksytty
- että haluan sinulle vain hyvää
Kyynel vierii pitkin poskea. Äitiys – yritän parhaani. Se riittää.
Rakastan sinua tyttöni. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta. ❤