Astun ulos kotini ovesta. Olen juuri edellisenä iltana oivaltanut elämän tärkeimmän asian. Oven ulkopuolella on minulle viesti. Se on keltainen sydämen muotoinen lehti. Se on merkki minulle ja vahvistus siitä, minne olen juuri saapunut. Rakkaus asuu kodissa, siinä kodissa, joka on minun oma kotini, minä itse. Viesti sydämen muotoisessa lehdessä on lentänyt tuulen mukana ystävältäni, jonka väri keltainen on, jotta voisin luottaa yhä vahvemmin siihen, että olen jo perillä. Kiitän siitä, se koskettaa, sillä tiedän että se on lähetetty rakkaudella hänen kodistaan.
Mietin omaa matkaani ja sen varrella olleita muita merkkejä, johdatusta ja viestejä, jotka ovat tulleet ja vahvistaneet minulle kerta toisensa jälkeen, että olen oikealla polulla. Viestit ovat tulleet milloin mistäkin. Joskus intuitiivisina viestinä, joskus laulujen sanoina, joskus auton rekisterikilpien numerosarjoina, mistä milloinkin. Vain minä olen tiennyt mitä ne kulloinkin minulle merkitsee. Millään muulla ei ole ollut merkitystä, eikä kenenkään muun ole tarvinnut tietää ja uskoa mitä ne viestit minulle tuovat, kuin minun itseni.
Kelaan elämäni tapahtumia vuoden taakse. Sydämeni on särkynyt. En olekaan saanut unelmien rakkaussuhdetta, joka näytti ja tuntui niin täydelliseltä. Hän valitsikin jonkun toisen. Nuoremman ja kauniimman, jonkun, jota hän rakasti vieläkin enemmän. Itken ja nuolen haavojani, mutta samalla minulle paljastuu itsestäni elämän suurimpia asioita. Näen selkeästi aivan kaiken, koko kuvan. Mutta olenko jo perillä, en. Näen siinä hetkessä kaiken sen työn, jota minulla on tehtävänä, mutta en vielä tiedä miten saan sen tehtyä, ja milloin on aika kiittää hyvin tehdystä työstä. Minua kutsutaan kasvamaan. Otan kutsun vastaan rohkeasti, vaikka juurihan olen ollut täysin palasina, rikki revittynä, kaikkeni antaneena. Kutsu on niin voimakas ja houkutteleva, että en voi kieltäytyä siitä. Se on kuin liima ja magneetti, joka vetää puoleensa, ja tunnen että minun kuuluu olla tässä ja tällä polulla, tietämättä minne se johtaa. Kutsussa lukee, vain kirkkain valo ja rakkaus ovat ne, jotka sinun kuuluu enää päästää elämääsi. Se riittää.
Astun polulle aivan alasti, haavoittuvaisena, mutta rohkeana, toiveikkaana ja luottavaisena. Olen kutsuun vastatessani luvannut, että annan ja teen kaiken mitä pyydetään, ja rakastan täysin pyyteettömästi ja ehdoitta, mitä tahansa ikinä tapahtuu. Elämä pyytää pitämään hatusta kiinni, olen valmis matkaan. Polku vie läpi uskomattoman onnen ja euforian, ja tiputtaa välillä syvimpään rotkoon, huudan ilosta ja onnesta, seuraavassa hetkessä kivusta pettymyksestä. Työnnän pois ja juoksen karkuun, mutta sisimpäni huutaa samalla, älä ikinä hylkää minua, älä mene. Etkö näe minua, etkö kuule kuinka huudan, etkö näe että se kaikki on jo tässä? Kenelle minä huudan? Peilikuvalleni. Kuvat vaihtuu, mutta yksi aina jää. Tiedän, että se jokin ei silti ei ikinä hylkää. Uskon ja luotan, kuljen matkaani. Matkan varrella haluan rakastaa ja rakastua. Haluan tuntea olevani nainen, kaivata toista ihmistä rinnalleni. Ketä minä etsin, kuka on se oikea?
Yksi kohtaaminen kerrallaan, päädyn pettymään, näen ja opin aina jotain uutta itsestäni. Joudun käymään läpi omat pettymyksen nostattavat kipeät tunteeni. Kehoni on kipeä ja jokainen irti päästö, aiheuttaa minulle fyysistä tuskaa. Onko tämä muka kaikki sen arvoista? Nousen kerta toisen jälkeen jalkeille, aina askeleen kirkkaampana ja onnellisempana. En luovuta. Vaikka haluaisin huutaa toiselle, syyttää korttipöydän vastapeluria, ymmärrän, että hän vain peilaa minulle omaa kipuani, minun tarinaani, josta en ole valmis vieläkään luopumaan.
Kuinka monta kertaa minun pitää tarinani toistaa, että en enää sitä tarvitse? Kukaan ei sitä voi kertoa, niin kauan kuin haluat itse pitää siitä kiinni, minulle sanotaan. Haluanko? En halua, mutta mitä tapahtuu, jos en pidä enää siitä kiinni? Ei kukaan voi kertoa vastausta minulle siihenkään, vain minä voin ottaa siitä selvää. On vain pakko uskaltaa ja luottaa, että tuntemattomalle antautuminen on irti päästämistä omasta pelosta ja kontrollista. ”Mutta miksi haluan pitää silti kiinni omasta tarinastani, vaikka sinäkään et enää usko siihen, etkö siis usko minuun?” ”Uskon, mutta tarinasi ei ole sama kuin sinä”, -sanot. Tunnen sen, mutta en vielä ole valmis päästämään irti. Meistä kumpikaan ei ole valmis päästämään irti omastaan. Sinä et päästä irti totuudesta, minä tarinasta. Tarinaton ja tarinat on, saman pöydän äärellä. Haluan tutkia tarinaani, rakkautta ja itseäni. Pyydän päästä seuraavalle tasolle. Huomaan olevani yksin. Huomaan että voimakas rakkaus virtaa minussa ja muutun kanavaksi rakkaudelle. Saan kokea, että ulkopuoliset ihailut ja rakkauden osoitukset eivät enää tuo minulle sitä, mitä minä olen aina kaivannut. Se mitä olen aina halunnut, jonka perään olen itkenyt, ei enää tuokaan minulle euforiaa ja onnea, täyttymystä. Minun ei tarvitse pitää kiinni enää mistään, eikä kenestäkään. Rakkaus, jota olen saanut kokea itseäni kohtaan, on ollut niin suurta, että mikään muu ei pääse lähellekään sitä, jota olen saanut kokea yhteydessä itseeni kaikilla tasoilla. Tajuan, että en tarvitse enää sinustakaan peiliä haavoilleni, en myöskään rakkaudelleni. Olen vihdoin itseni oma peili, tarinaton puhdas minä. Olemme paikassa, jossa on vain totuus, eikä kenenkään tarvitse valita puolia. Voimme istua yhdessä, vaikka pöydän päällä tai sen alla, jos vain itse haluamme.
Oliko se rakkauskirje sittenkään ystävältäni? Ei, se rakkauskirje on se kirje, jota olen odottanut saapuvaksi koko elämäni. Se rakkaus, joka tulee etsimään kotiovelta. Sen saapui vihdoin, koska uskalsin luottaa, rakastaa, antautua ja olla vapaa. Se rakkaus on minun kotini, ja se on aina siellä, missä milloinkin olen. Minun kotini ovi on auki aina puhtaimmalle valolle ja rakkaudelle. Sen kirjeen olin itse lähettänyt itselleni jo aikojen alussa, nyt aika oli oikea sen löytää perille.