Tänään kävelin metsässä ja huomasin miettiväni sitä, miksi minun on ollut vaikea avata itseäni someen. Olen siis ollut käyttämättä facebookia ja instagramia aivan näihin päiviin asti. Minulle on ollut haastavaa jakaa omaa tekemistäni julkisesti sosiaalisessa mediassa, vaikka olen esiintynyt ammatikseni julkisesti yli kymmenen vuotta. Melkoinen ristiriita, ja se sai minut miettimään, mikä tämä tunteen aiheuttaja minussa oikein on. Huomasin pian, että koen ristiriitaa siinä siksi, koska elämäni on muuttunut viimeisten vuosien aikana paljon. Ajattelen, että se tarina, joka ihmisillä on minusta, ei pidä enää paikkaansa. Minä en ole se, mitä muut ajattelevat minun olevan. Olen paljon enemmän. Löysin tässä asiassa itsestäni monta asiaa, joista olen valmis päästämään irti. Nyt.
Olen jo aikaisemmin tutustunut itsessäni olevaan osaan, jonka olen nimennyt kannattelijaksi. Se on sisäinen osani, joka kovasti miettii, että miltähän muista tuntuu, kun teen näin tai toimin näin tai sanon näin. Olen purkanut paljon tuon kannattelijan tekemiä ajatusrakennelmia itsestäni. Tuo kannattelija-osani on sellainen, joka mielummin kärsii itse kun antaa muiden kärsiä. Nurinkurisesti se toimii itseään vastaan, kun esimerkiksi jättää kertomatta totuuden silloin, kun tietää sen satuttavan toista. Ja usein se mielummin pyöristää totuutta, jotta se olisi toisen helpompi ottaa vastaan. Kannattelua on esimerkiksi sellainen, että minulla on hankala päivä ja olen parhaan ystäväni kanssa luvannut edellisenä päivänä mennä syömään ravintolaan töiden jälkeen. Todellisuudessa oma tarpeeni olisi sanoa ystävälleni, että en pysty tässä kunnossa tulemaan ja peruisin yhteisen tekemisen. Sen sijaan, että kerron totuuden, menen kuitenkin paikalle ja esitän, että ”on ihan kiva päivä”. En ois kehdannut perua yhteistä näkemistä ja mielummin valitsen siis itse kärsiä ylikuormittumisesta ja vieläpä esitän, että kaikki on hyvin. Kannattelen siis hänen mahdollista pettymyksen tunnettaan. Olen oppinut, että parasta olisi kuitenkin kuunnella omaa tarvetta, jos se tarve olla itsekseen on kasvanut ystävän näkemisen tarvetta suuremmaksi. Ja sanoittaa asia totuudenmukaisesti. Olisi paljon helpompaa ystävänkin kuulla asia vaikka näin: “Hei, minulla on tänään huono päivä ja olen pahoillaan, mutta joudun perumaan yhteisen menomme illalla. Minua harmittaa, mutta olen rehellisesti niin poikki, että minusta ei ole seuraksi. Toivottavasti näemme paremmalla hetkellä, ja mieluiten pian.” Ystävä, joka rakastaa ja välittää, ymmärtäisi kyllä, miten tärkeää on kuunnella sydäntään. Jos ei ymmärtäisi, ehkä hänen olisi sitten syytä kurkata omaa tunnettaan, mitä sen alta voisi löytyä.
Tämän kannattelijan mielestä someen meneminen voi aiheuttaa pahennusta sellasille ihmisille, jotka ajattelevat minun olevan jonkun muunlainen. Minut on kasvatettu kiltiksi ja hyväkäytöksiseksi ja ainakin itse ajattelen, että muilla on oletuksia millainen minä olen. Mitä väliä vaikka niitä oletuksia onkin, ymmärrän ajatella hetken ajatusrakennelmaa mietittyäni. Eli oliko se sen vuoksi, että et halua mennä someen, koska joudut kohtaamaan sitä kautta varmasti paljon vanhoja lapsuuden ystäviä, jotka muistuttavat lapsuudesta ja nuoruudesta. Kyllä se hieman aiheuttaa ristiriitaa, huomaan. No mihin se osuu minussa? Huomaan, että lapsuuden ystävät muistuttavat minua itseäni ajasta, jolloin en ollut täysin oma itseni. Minut oli opetettu olemaan tietynlainen kotikasvatuksen, kyläyhteisön, uskonnollisen taustani vuoksi. En minä ollut todellisuudessa sellainen. Olin paljon enemmän, mutta kun en osannut silloin vielä ymmärtää, että kaikki kukat saavat kukkia – ei tarvitse mennä mihinkään muottiin. Ei näissä lapsuuden ystävissä siis mitään vikaa ole, heitä arvostan niinkuin aina ennenkin. He vain sattuvat triggeröimään minussa itsessäni tunteen, josta olen valmis päästämään irti.
Olen siis oppinut luomaan itsestäni tarinaa, millaisena haluan tulla nähdyksi. Tai ennemminkin ympäristön paineesta olen antanut kuvaa, joka on sellainen tarina mitä vanhempani, kyläyhteisöni tai uskonnollinen yhteisö halusi minun olevan. Huomaan, että olen todella kaukana monella tapaa siitä. Ja samaan aikaan paljon lähempänä autenttista itseäni. Nyt uskallan olla se, mikä todellisuudessa olen. Miksi me pidetään yllä näitä tarinoita itsestämme ja toisistamme? Liittyykö siihen riittämättömyyden tunteita, jos emme uskalla näyttäytyä sellaisina kuin todellisuudessa olemme? Mitä muita pelkoja siihen voi liittyä? Entä jos muut hylkäävät minut, jos he tietävät mikä minä oikeasti olen? Hylätyksi tulemisen pelko on varmaan yksi kaikista voimakkaimmin ohjaavia pelkoja, kuoleman pelon lisäksi. Mutta voinko minä tulla hylätyksi, tai torjutuksi jos näytän itseni nyt juuri sellaisena kuin olen? Onko se pelko tosi? Ei se ole. Mutta näinkin pieninä asioina tuntuvat asiat ovat kasaantuneet ja aiheuttaneet minulle pelkoa, uskallanko tulla näkyväksi tässä hetkessä.
Juuri tänään ajattelen, että se on vain palvelus itselle ja kaikille ympärille oleville yrittää elää mahdollisimman autenttista elämää itsensä kanssa. Minä en voi kannatella toisten tunteita. Jokaisen on itse kohdattava itse itsensä. Oman totuuden mukaisesti elämällä, olemalla linjassa itsensä kanssa, voi auttaa muita myös tekemään samoin.
Tänään annan anteeksi kaikille niille osille itsessäni, joiden mukaan en voisi nelikymppisenä olla näkyvä sellaisena kuin todellisuudessa olen. Kiitän siitä opista, mitä nämä tunteet minulle opettivat ja päästän niistä irti.