Kaikkien uskontojen mukaan tulemme tänne yksin ja täältä myös yksin lähdemme.
Kaikenlainen yhteenkuuluvaisuus pohjautuu harhaan, jossa tuskallisena kokemaamme yksinäisyyden tunnetta ja siihen liittyvää pelkoa yritämme lievittää tarkertumalla ja hukuttautumalla ihmissuhteisiin ja asioihin.
”Jonakin ihanana iltana tapaan sielunkumppanini, täydellisen ihmisen, joka vastaa kaikkia unelmiani ja täyttää kaikki toiveeni.” Tämä haavekuva, josta kaikki lauluntekijät ja runoilijat kertovat, josta disneyn piirrokset kernaasti vaalivat, on peräisin siltä ajalta kun olimme kohdussa turvassa ja tunsimme olevamme yhtä äitimme kanssa. Ei siis ihme, että kaipaamme tuota tunnetta yhä edelleen.
Tiedämme, ettei kenelläkään nykyisellä, entisellä eikä tulevalla kumppanilla ole velvollisuutta tehdä kenestäkään onnellista.
Todellinen rakkaus ei synny riippuvuudesta, vaan siitä, että keskitymme omaan sisäiseen rikkauteemme ja kasvuumme. Kun päästämme irti tuosta ulkoapäin täyttyvän elämän haavekuvasta ja keskitymme omaan voimaamme, vedämme puoleemme ihmisiä, jotka resonoi samalla tavalla, seisovat omassa voimassaan.
Pakenenko minä yksinäisyyttä? Millä tavalla minä pakenen? Haenko turvaa takertumalla johonkin? Jos en pakene yksinäisyyttä ihmissuhteisiin, olenko rakastunut rahaan? Vai tuoko valta minulle turvaa? Onko sekin yksinäisyyden pakenemista?
Jos pysähdymme miettimään omia toimintamallejamme, huomaamme, että kiintymyssuhdemallimme, joka ohjaa parisuhdekäyttäytymistä ja lähisuhteitamme, vie niiden jäljet lopulta sylttytehtaisiin ja siihen hetkeen kun meidät on revitty irti äidistämme – jolloin ykseys on muuttunut dualismiksi.
Yksinäisyys. Uskallanko antautua yksinäisyydelle? Antautua niille peloille jotka liittyvät mieleni tarinoihin yksinäisyydestä? Mitä sen alta löytyy? Kuoleeko minä siihen? Eiköhän se minä saa jo kuollakkin?